Silvia Hosseinin tuore esseekokoelma kulkee tyylikkäästi linnunlaulun keveydestä anaalifistelin kurimukseen. Esseeminä on perinteinen intellektuelli, joka korostaa omaa vastahankaisuuttaan silloinkin, kun ajatus on yleisesti hyväksytty.
Kertomuskritiikistä on tullut niin valtavirtaista, että aihetta käsittelevä tietokirja yllättää kertomusmyönteisyydellään. Kari Hotakainen ei sen sijaan vie Tarinaansa tarpeeksi pitkälle.
Internetin nykyajattelijat kirjoittavat kaptologiasta, memobiileistä ja ajan rakenteen romahtamisesta.
Basam Booksin julkaisema Puhuttava runo -sarja heijastelee melko hyvin sitä runoutta, jota Suomessa eniten kirjoitetaan. Pirjo Kotamäen ja Laura Palanteen hyvin erityyliset kirjat ovat sarjan parhaimmistoa.
Suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvoisuutta selittää osaksi sivistysperinteen ohuus – ojassa oli parempi rämpiä joukolla. Mutta ollaanko täällä valmiita keskusteluun toiseudesta?
Marisha Rasi-Koskisen laaja ja hieno romaani kertoo, mitä jää maailmaa suodattavien kuvien rajausten ulkopuolelle.
Maiju Pohjola luottaa pelkistettyihin säkeisiin luodatessaan sukupolvien jatkumoa, Laura Tressel proosanpätkiin tarkentaessaan elämän ja kuoleman rajalle.
Kaksi tuoreehkoa runokokoelmaa tarjoaa perspektiiviä moderniin elämään. Tuula Hämäläinen ja Raisa Marjamäki näkevät tarkasti, koska katsovat keinovalaistua pintaa askeettisuuden syvyydestä käsin.
David Foster Wallacen suurromaanin misogynian kaavan muotoili kirjailija itse: ”Pliis rakasta mua, vihaan sua”.
Eksymisen kenttäoppaasta puuttuu aito vaaran tuntu, vaikka paikoin esseistin analyysit osuvat kohdalleen.
Katja Raunion toinen kirja on kunnianhimoinen yritys patriarkaatin testamentiksi.
Ville-Juhani Sutinen matkaa kirjailijoiden jalanjäljillä ympäri maailmaa. Matkustamisen tärkeyttä kirjoittamiselle korostaa myös Jani Saxell kirjoitusoppaassaan.
