Kritiikit

Olli-Pekka Tennilän neljännessä runokokoelmassa opetellaan lukemaan ja kirjoittamaan. Oikeat ja väärät tavat pakenevat kuin savu sormien välistä.

Paul Celanin ja Inger Christensenin käännöskokoelmat kulkevat pirstaleista kokonaisuuksiksi ja päinvastoin. Ne tuovat esiin myös itsenäisten runoteosten kääntämisen tärkeyden yksittäisten runojen tai valikoimien sijasta.

Harry Salmenniemen novellit ovat parhaimmillaan silloin, kun lukija tunnistaa niistä itsensä – vaikkei haluaisi.

Antti Hurskaisen Kuihtumisessa pudotellaan elävien kirjailijoiden nimiä vähemmän maireissa asiayhteyksissä. Silti se on kaikkea muuta kuin autofiktio.

Tuoreet esseekirjat punnitsevat elokuvan, historian ja nykykulttuurin suhteita ja politiikkaa perinteisin ja modernein menoin, hillitysti ja villitysti.

Kolme tuoretta käännösrunoantologiaa tarjoilee lavean, mutta paikoin epätasaisen kattauksen albanialaista, bulgarialaista ja latvialaista lyriikkaa suomenkieliselle lukijalle.

Autofiktion ja ilmastoahdistuksen törmäys on vääjäämätön, mutta tarpeellinen. Jenny Offillin ja Saila Susiluodon proosateokset laajentavat ilmastofiktion genreä tunnustukselliseen suuntaan.