Johanna Venhon edellinen runokokoelma ilmestyi kahdeksan vuotta sitten. Luontoa ja ikääntymistä käsittelevässä teoksessa pitkä haudutusaika näkyy tematiikan painavuutena ja lähes säröttömänä kielellisenä eheytenä.
Sauli Sarkasen ekokriittiset runot julkaistaan ensimmäistä kertaa yksissä kansissa. Sarkasen 2010-luvun tuotannossa luontokuvauksen keskeinen asema ja sen rakentama ympäristöeetos ovat säilyneet, mutta yhteiskuntakritiikin ärhäkkä kärki pehmentynyt.
Mirkka Mattheiszenin runovihkossa ihmisen fyysinen ja henkinen kestävyys ovat näennäisiä kuin Berlinde De Bruyckeren veistotaiteessa.
Ilmastonmuutos muokkaa puutarhaa ja kasvimaata – näkyykö tämä kevään puutarhakirjoissa?
Markku Pääskynen: Hyvä ihminen. Tammi 2018.
Illmari: Komeetta – Nomadi. Playground Music Finland 2017.
Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta (El reino de este mundo, 1949) Suom.
Pirkko Soininen: Ellen. 189 s.
Ulla Donner: Spleenish. Suom.
Maria Àngels Anglada: Auschwitzin viulu Suomentanut Satu Ekman Bazar, 2018, 142 s.
Jasper Kaarna löytää tubetähden esikoiskokoelmasta paljon arvokasta, vaikka paatuneemmalle lukijalle sen arvo voikin olla vähäinen. Huomion kiinnittää sisällön ensisijaisuus, medium ei Voutilaiselle ole message. Verkkoympäristö loistaa kirjassa poissaolollaan: ”Eihän siitäkään ole enää aikoihin veistelty säkeitä, että pistorasiasta tulee sähköä ja kraanasta juomakelpoista vettä.”
”Kahteen aiempaan suomennettuun kokoelmaan verrattuna Meidän tsaarimme väkeä on haukannut kunnianhimoisen tehtävän: kuvata Venäjä, tarkemmin ottaen Venäjän kansa. Onko se edes mahdollista?” Marissa Mehr luki Arja Pikkupeuran uuden Ljudmila Ulitskaja -suomennoksen.
