Leikitäänpä hetki ikuisuutta. Mitä tekisit huomenna, jos saisit tänään tietää, että elät ikuisesti? Entä mitä jos tämä bussimatka nyt tai muutama viikko sitten olisi ikuinen? Tai: mitä jos joku museoisi kotisi ja se olisi tästedes kaikkien nähtävillä? Anna Borgman kävi katsomassa kaksi teosta kuolemattomuudesta.
Eläimen kuolema johtaa taiteen ja elämän perimmäisten kysymysten äärelle. Lapsi voi ymmärtää sen muita paremmin.
Lumièren veljesten ensinäytöksessä koettu paniikki on osoitettu elokuvataiteen perustamismyytiksi. Mutta entä kun virtuaalitodellisuus saa meidät väistämään lattian läpi sinkoutuvia valaita ja rakastumaan androideihin? Matias Riikosen essee selvittää.
Valokuvataiteilija Maija Tammen androidimuotokuvat ahdistavat Kiasmassa ja maailmalla. Ne rikkovat käsityksiä potreteista ja kertovat jotakin siitä, millaisia haluaisimme olla: tehokkaita, ajattomia, ikuisia.
Oudoissa maailmoissa puhuvat äänet ovat liiankin tuttuja. Miten tuoda esille kokemuksia, jotka eivät pelkästään liudenna miehen ja naisen usein aika mielivaltaisia kategorioita vaan sijoittuvat niiden ulkopuolelle?
Daniel Malpican työ ja verkostot ovat Suomessa, mutta oleskeluluvan hakijalle ei sallita useampaa toimenkuvaa.
Nuoren Voiman Docpoint-tärpeissä pyhyyden kokemuksia, turkkilaista kuvaesseetä, malawilaista kungfua sekä, sydäntäsärkevästi, maailman viimeinen zairenleveähuulisarvikuonouros Sudan.
Ragnar Kjartanssonin The Visitors (2012) on kuulemma 2000-luvun paras taideteos. Koska paras kiinnostaa aina, Maaria Ylikangas lähti katsomaan teosta.
We are not in Paris, hän sanoo, taputtaa selkään ja avaa minulle oven Senaatintorille, jossa lunta sataa niin kuin ämpärit kaatuvat. Juho Kankaanpään novellissa katsotaan tuntematonta katsojaa.
Illuusio luksuselämästä vaatii työtä, mutta diiva ei kavahda liioittelua. Riikka Ala-Hakulan ja Taija Roihan essee tervehtii transgressiivista diivaa.
Miksi 42-vuotias virkamies juoksee ympäri nykytaiteen museota ja kirjoittaa juostessaan? Tämä essee saattaa selittää sen tai sitten ei. Ainakin se kuvaa tapauksen.
Millainen on turvallinen tila? Voiko ihminen punoa turvaverkon eläimelle? Entä itselleen? Tuomas Aitonurmi kirjoittaa taiteen kokemisesta, koulukiusaamisesta, parisuhteesta – ja turvan tunteesta, joka lipeää käsistä kuin saippua.
