Kritiikit

Kulkevaa esseetä →

Willy Kyrklundin esseissä tehdään matkaa maailmassa ja kielessä.

Kritiikki

Eläin ihmisen takana →

Tiina Raevaaran päiväkirjamaisen esseen ja tietokirjan yhdistelmä Minä, koira ja yhteiskunta perkaa ihmisen suhdetta muunlajisiin.

Kritiikki

Eläimellinen ihminen, inhimillistetty eläin →

Päivi Liskin novellikokoelmassa kaiverretaan sorsan nimi karsikkopuuhun ja haistellaan pikkuhousuja.

Kritiikki

Runoutta Euroopan reunoilta →

Liiviläisen ja galicialaisen runouden antologioissa vaalitaan uhanalaisten kielten elävää nykyisyyttä. Käännösjäljen laatu vaihtelee, mutta ele on selvä: vähemmistökielisten runouksien kääntäminen on tärkeää.

Kritiikki

50 novellia ja muuta asiaproosaa →

Judith Schalanskyn taidetietokirjan visuaalisuus ihastuttaa, mutta mitä piilee kauniiden kansien alla?

Kritiikki

Luonnos mahdollisuuksien sukupuoleksi →

Taneli Viljanen hahmottelee merkittävässä esseeteoksessaan ei-binääristä kirjoitusta.

Kritiikki

Nyrjähtäviä runoja →

Pauli Hautalan Katseen maanosat ja Ann Jäderlundin syvä rakkaus ei ketään ovat runoteoksia, joita yhdistää hankaava kieli ja toisen katsomisen etiikka. 

Kritiikki

Oraakkelin sakea elämä →

Elämäkerta piirtää Paavo Haavikosta kuvan niin pohjanoteerauksiin kuin timanttisiin suorituksiin yltävänä yleisnerona, jolle suurinkaan menestys ei ollut tarpeeksi.  

Kritiikki

Tuhon jäljet →

Hävitys on rytmin avulla maailmaansa upottava tapauskertomus traumasta ja tuhoamisesta.

Kritiikki

Minä, siinä sivussa →

Iida Sofia Hirvosen esikoisteoksessa pohditaan kielen ja todellisuuden suhdetta ajankohtaisella otteella, mutta ironista jarruttelua saisi olla vähemmän.

Kritiikki

Aforismista penkkiurheilupäiväkirjaan →

Neljä uutuusteosta muodostavat monipuolisen poikkileikkauksen runokeväästä 2022.

Kritiikki

Herra yksinäinen hajoaa →

Runoilija Katharine Kilalean omaperäinen esikoisromaani tähtää ei-tietämiseen.

Kritiikki