Kulkevaa esseetä →
Willy Kyrklundin esseissä tehdään matkaa maailmassa ja kielessä.

Willy Kyrklundin esseissä tehdään matkaa maailmassa ja kielessä.

Tiina Raevaaran päiväkirjamaisen esseen ja tietokirjan yhdistelmä Minä, koira ja yhteiskunta perkaa ihmisen suhdetta muunlajisiin.

Päivi Liskin novellikokoelmassa kaiverretaan sorsan nimi karsikkopuuhun ja haistellaan pikkuhousuja.

Liiviläisen ja galicialaisen runouden antologioissa vaalitaan uhanalaisten kielten elävää nykyisyyttä. Käännösjäljen laatu vaihtelee, mutta ele on selvä: vähemmistökielisten runouksien kääntäminen on tärkeää.

Judith Schalanskyn taidetietokirjan visuaalisuus ihastuttaa, mutta mitä piilee kauniiden kansien alla?

Taneli Viljanen hahmottelee merkittävässä esseeteoksessaan ei-binääristä kirjoitusta.

Pauli Hautalan Katseen maanosat ja Ann Jäderlundin syvä rakkaus ei ketään ovat runoteoksia, joita yhdistää hankaava kieli ja toisen katsomisen etiikka.

Elämäkerta piirtää Paavo Haavikosta kuvan niin pohjanoteerauksiin kuin timanttisiin suorituksiin yltävänä yleisnerona, jolle suurinkaan menestys ei ollut tarpeeksi.

Hävitys on rytmin avulla maailmaansa upottava tapauskertomus traumasta ja tuhoamisesta.

Iida Sofia Hirvosen esikoisteoksessa pohditaan kielen ja todellisuuden suhdetta ajankohtaisella otteella, mutta ironista jarruttelua saisi olla vähemmän.

Neljä uutuusteosta muodostavat monipuolisen poikkileikkauksen runokeväästä 2022.

Runoilija Katharine Kilalean omaperäinen esikoisromaani tähtää ei-tietämiseen.
