Taide ei koskaan voi olla projekti, koska se pursuaa ulos liitoksistaan. Jyri Vartiaisen essee liikkuu kirjoittamisen käynnistäneiltä vaihtopenkeiltä Deborah Levyn tekstien paineeseen ja uuteen autobiografiaan, jossa ei tarvitse kertoa kaikkea.
Taiteilija Kaisa Illukka katsoi virolaisen Jaan Tommikin Dancing Home -teosta Kiasmassa ja päätti kartoittaa oman sukunsa jälkiä Suomenlahden yli.
Kiasman ja NVL:n Kuvataiteesta esseeksi -kurssin satoa.
Toimittaja Emilia Kukkala luki Antti Nylénin Häviön ja löysi sieltä myös itsensä. Esseessään hän kirjoittaa, että taide ja hoiva ovat vaarallisia nykyiselle yhteiskuntajärjestykselle, jossa hyvän olon ja menestyksen todistelu on tullut imperatiiviksi.
Cheekin musiikki kertoo cowboyn iloista ja suruista. Kriitikot olivat koko artistin uran ajan hakoteillä. Sofia Blanco Sequeirosin essee tarjoaa uutta perspektiiviä.
Ullakko on muistojen arkisto, täynnä mennyttä aikaa. Kattoon leikattu aukko avaa näkymän uudesta suunnasta. Väkivaltainen valo tulvii tilaan ja tekee kaiken näkyväksi.
Mitä yhteistä on Richie Samboran puhuvalla kitaralla ja leipäkoneessa valmistuvalla leivällä? Paljonkin, eivätkä vaikutukset jää 1990-luvulle. Antti Hurskaisen essee tutkailee sähkön mysteeriä ja varastoissa lojuvaa menneisyyden ylijäämää.
Australialaiskoomikko Hannah Gadsby rikkoo lavakomiikan tapoja rakentamalla lavalle jännitteen, jota ei vapauta nauruksi. Psykologi, kertomustutkija, stand-up -koomikko ja queertutkija katsoivat Gadsbyn show’n Nanetten Nuoren Voiman kanssa.
Miesten esineellistäminen voi paksusti. Anu Kaaja käy esseessään läpi sixpackin voittokulkua Peter Andren Mysterious Girl -musiikkivideosta tv-sarja Love Islandiin. Karnevaalin kärjessä kulkevat patsaiksi jähmettyneet Colin Firth ja Jeff Goldblum.
Jantso Jokelin nimettiin unkarilaisen elokuvaohjaajan Miklos Jancsón mukaan. Tässä esseessä hän perehtyy kaimansa ”kommunistibaletteihin” ja pohtii nimeämisen merkitystä. ”Kun Timoa huudetaan salaojituksesta syömään, useampi pää kääntyy. Minä en tiedä miltä se tuntuu. Kun joku huutaa Jantso, hän tarkoittaa varmuudella minua.”
Tuula Amberla on soinut maakuntaradioissa 1980-luvulta lähtien, mutta kaupungissa hänet on välillä unohdettu. Elina Tervoselle hänen musiikkinsa on ollut turvapaikka ja feministinen esikuva, jossa on potentiaalia rikkoa maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelu.
”Niin kauan kuin vielä on olemassa tuollaisia runotyttöjä, on maailmallakin toivoa!”
Runoilija-muusikko Lydia Lehtolaa on aina runotytötelty. Enää se ei mairittele. Nyt Lehtola murtautuu ulos lokerosta.
Kirjoittaako ihminen paremmin, kun hän juo toisenlaista kahvia kuin kotonaan joisi? Raisa Jäntti kyseenalaistaa kirjoittamisen ja matkailun yhteyttä.
