Pääkirjoitus: Kuolema kuittaa univelat
Asento! Länsimainen rationaalisuus perustuu toimiviin, tasa-arvoistaviin järjestelmiin, joiden on tarkoitus saattaa asioita valmiiksi. Valmiuden ihanne kumpuaa klassismin perinteestä – tyylin tuli kuvastaa ajattelun selkeyttä, eivätkä kirjallisuuden lajit saaneet sekoittua keskenään. Nyt trendaavien hybriditeosten voisi katsoa olevan vastakkaisia suoraviivaisille klassismin ihanteille.
Käsillä olevassa numerossa keskeneräisyyttä lähestytään muun muassa palapelien, ajankulun, äitimyytin sekä kolmen pisteen kautta. Tekstit muistuttavat, että vaikutelma keskeneräisyydestä voi joskus myös olla hallittua ja kertoa jotain tästä töyssyisestä ajasta, jossa elämme. Viimeistelemättömän vaikutelman tarjoava taide voi pyrkiä esimerkiksi osallistavuuteen, tai sitten kyse on väitteestä: valmis on sosiaalinen konstruktio.
Kun viime vuonna päätimme nimetä tämän numeron Keskeneräisyydeksi, emme arvanneet, miten kirjaimellisesti joutuisimme tulkitsemaan omaa teemaamme. Kulttuurileikkauksista johtuva kuukauden mittainen lomautuksemme johti siihen, ettemme ehtineet käyttää tarpeeksi aikaa tämän numeron tekstien editoimiseen ja oikolukuun. Kiitämme kirjoittajia ja lukijoita ymmärryksestä.
Keskeneräisyys aiheuttaa (ainakin meissä) levottomuutta, mutta toisaalta se on elämän perustavanlaatuisin voima. Olemme kesken, sillä olemme elossa. Kesken on myös meitä ympäröivä universumi, joka on alati matkalla kohti lopullista tyhjyyttä, kaiken päättävää ”pimeää aikakautta”. Voinemme levätä sitten, kun kaikki on valmista – kun kosmos on repeytynyt, eivätkä kyntemme
enää kasva manan majoillakaan…
No mutta! Iloisia lukuhetkiä!
Otso Venho & Johanna Osváth
Numeron sisältöä verkossa:
Nukketalo joka romahti →
Monika Fagerholm rikkoo 1970-luvun ylle laskeutunutta hiljaisuutta kirjoittamisen keinoin. Näennäisen rauhan ja vastarintaliikkeiden välinen jännite sysää liikkeelle kolmiosaisen teossarjan, jossa tutkitaan kirjoittajaksi kasvamista ja sitä, miten menneisyys ja nykyhetki muovaavat toisiaan.
Taiteen huulisyitä etsimässä →
Esseistiikan supertähden uusi teos kokoaa yhteen sekalaista materiaalia mutta tuoksuu vilpittömästi ystävyydeltä.
Kärsimys polttoaineena →
Juhani Kenttä kysyy, millaisella toiminnalla voimme vaikuttaa yhteiskunnassa kasvavaan entropiaan. Entropian lisäksi ajan voi nähdä hymninä, jossa kukin nuotti saa merkityksensä sitä ennen ja sen jälkeen tulevista äänistä.
Pakotetun uusvilpittömyyden aika →
Mikä yhdistää meemivasemmistoa, stadionkeikkoja ja tennisakatemiaa?