Kirjoitin Magia-lehteen (2/2020) laajan artikkelin Lavarunoakatemiasta. Jouni Tossavainen tylyttää: “Maaria Ylikangas pääsee esittelemään Lavarunoakatemiaa neljällätoista sivulla, joista selviää, ettei lavarunoutta ole missään muualla kuin Helsingissä.”
Tämä asia ei jutusta selviä. Siitä selviää, että Lavarunoakatemia toimii Helsingissä, ja että juttu on tehty Helsingissä. Olen helsinkiläinen ja hyvin kiinni täällä, vaikka olen myös sekä kalajokinen että raahelainen. Kukaan haastatelluista tai teksti ei ole väittänyt, että vain Helsingissä on lavarunoutta, ja minäkin myönnän auliisti, että sitä tosiaan on muuallakin. Samoin kuin akatemioita. Itä-Suomessakin on yliopisto, Kuopiossa ja Joensuussa.
Jutusta ilmenee, että Lavarunoakatemian rehtori Hanna Rentola sai idean perustaa oma koulutusohjelmansa, koska Taideyliopiston kirjoittajalinja vaikutti hänestä elitistiseltä. Tossavainen kirjoittaa: “Nuoren Voiman toisen päätoimittajan jutusta ”Luokkahuoneena lava” selviää, että Lavarunoakatemiassakin on kyse helsinkiläisten sisäisestä välienselvittelystä.”
Helsingissä sijaitseviin kouluihin “helsinkiläisyys” ei ole sisäänpääsykriteeri, mutta jos kouluun pääsee, edessä on usein muutto ja… helsinkiläisyys. Lavarunoakatemian kaltaisen koulun voi perustaa muuallekin, sen perustamisvaiheessa ei juuri rahaakaan käytetty.
Olisikohan ongelma kuitenkin, että lavarunoudesta kirjoitetaan julkisuudessa vähän ja kapeasti?
Niin kauan kuin olen lavarunoudesta tai esiintyvästä runoudesta kirjoittanut, on muistettu muistuttaa, että pitää kaikenlaista mainita. Asia on toki tärkeä sinänsä, koska kirjoittamalla luodaan todellisuutta. Olisikohan ongelma kuitenkin, että lavarunoudesta kirjoitetaan julkisuudessa vähän ja kapeasti? Yksi toimittaja silloin tällöin ei kesää tee.
Tossavaisen iva kohdistuu myös akateemisuuteen, mutta kulmaa on vaikea ymmärtää. Nuoren Voiman kirjoittajina on tosiaan tutkijoita (joiden tapauksessa ei-helsinkiläisyyskään ei Tossavaiselle riitä, koska he sijaitsevat yliopistokaupungeissa). Myös lähdeluettelo Lavarunoakatemia-jutun perässä häiritsee, Tossavainen pitää sitä epäonnistuneena pyrkimyksenä akateemisuuteen. Sitä se ei ole. Listasin kirjallisuutta jutun perään, jotta lukija voi halutessaan tutustua siihen. Juttu kun ei kerta kaikkiaan pyri akateemisuuteen tai tieteellisyyteen. “Vapaavuoren valtakunnan pioneeri-Pravda voisi käyttää aikansa muuhun kuin akateemisiin helmasynteihin”, toteaa Tossavainen. Minusta lähteiden lukeminen ja avoimuus niiden merkitsemisessä ovat hyveitä, mutta olkaamme eri mieltä.
Tossavainen huomauttaa, että lehden julkaisija Nuoren Voiman Liitto on valtakunnallinen järjestö. Se pitää paikkansa, mutta lehdistönvapauteen kuuluu, että julkaisijamme ei valvo tekijöiden asuinpaikkakuntia tai määrittele toimituksen tilaamia ja tekemiä juttuja. Valta ja vastuu ovat siis täysin meillä päätoimittajilla, minulla ja Vesa Rantamalla.
Helsinkikeskeisyys ja akateemisuus ovat meille osoitettujen moitteiden tavallisia aiheita.
Ryhdyin kirjoittamaan tästä asiasta blogiin, koska helsinkikeskeisyys ja akateemisuus ovat meille osoitettujen moitteiden tavallisia aiheita. Sijaitsemme Helsingissä, emmekä ole akateeminen tai vertaisarvioitu lehti. Sellainen on esimerkiksi niin&näin, tai Kirjallisuudentutkijain seuran julkaisema Avain.
Lehden ensisijainen valtakunnallisuuden toteuttamismuoto on saavutettavuus, keinoja ovat esimerkiksi irtonumeromyynti eri puolilla maata, kirjastosaatavuus ja verkkolehti. Pyrimme myös tapahtumajuttuja tekemään muualla kuin pääkaupunkiseudulla mutta resurssit siihen ovat rajalliset – ja tämän kesän osalta toteuttamismahdollisuudet ovat muista syistä olemattomat. Virtuaalitapahtumia seuraamme ja niitä voi tuoda toimituksen tietoon vaikka sähköpostitse.
Jutun kirjoittajan asuinpaikka ei ole valintakriteeri.
Julkaisemme juttuja pitkälti sen pohjalta mitä meille tarjotaan. Jutun kirjoittajan asuinpaikka ei ole valintakriteeri, emme usein edes tiedä missä meille juttua ehdottanut ihminen asuu. Vaikka Tossavainen olettaakin, että etsisimme kirjoittajia aktiivisesti, emme tee niin. Meillä ei yksinkertaisesti ole resursseja siihen. Voimme vain toivottaa juttutarjoukset tervetulleiksi koko maasta ja muistakin maista.
Kirjoittaminen on siitä hieno asia, ettei asuinpaikalla ole välttämättä minkäänlaista merkitystä tekstissä, ja siksi maantieteellistä moninaisuutta on vaikea mitata. Esimerkiksi kritiikki – sanotaan että kriitikko on espoolainen ja kohdeteos on helsinkiläisen kustantamon julkaisema vaasalaisen kirjailijan teos, jonka tapahtumat sijoittuvat dystooppiseen Nurmekseen. Jos taas suomenruotsalaisesti nimetty Bättre Folk järjestetään Hailuodossa, ja helsinkiläisen kirjallisuuslehden itäkeskuslainen päätoimittaja lähtee Savon-radan kautta saareen, ja otetaan huomioon että aikamoinen määrä helsinkiläisyyttä performoi lavalla ja sen ulkopuolella, mihin paikalliskategoriaan juttu kuuluu?
Hirvittävän epäluotettavilla laskentamanöövereilla pääsin vuosi sitten tähän karkeistukseen: puolet jutuista, joissa paikka merkitsee, on tehty Helsingissä, neljännes ulkomailla (mukaanlukien käännökset) ja neljännes muualla Suomessa.
Minua kiinnostaa se paha taika, joka ottaa vallan kun ihmisestä tulee helsinkiläinen.
Myös Helsinki on paikka, jossa me olemme painovoiman alaisia. Minä en tunne esimerkiksi Mikkelistä, Sonkajärveltä tai Lestijärveltä (paitsi siellä on etäistä sukua) ketään. En osaa tökätä sormeani Toholammin kohtaan kartassa, vaikka minulle annettaisiin 50 km erehtymisvaraa sinne tai tänne. Vaikka haluaisin, en pääse ilman massiivista säätöä ja ylimääräistä rahoitusta Rovaniemelle tsekkaamaan lavarunoskenä, vaikka siellä sellainen on! Pohjoisen ulottuvuuden saimme onneksi loistavan Sápmi-numeron (5/2019) myötä.
Minua kiinnostaa se paha taika, joka ottaa vallan kun ihmisestä tulee helsinkiläinen. Kuulen korvissani häivän siitä epäilevästä äänensävystä, jolla tuo sana saatettiin kotiseudullani lausua. En ole ihan varma, laskeeko äitini minut helsinkiläiseksi vai ihmiseksi.
Kun olen elämässäni kohdannut akateemisista tai taitelijasuvuista tulevia helsinkiläisiä, tunnen olevani turvetta marmorilaatoille variseva nuija. Moni vakiintuneemmin meille kirjoittava on vaihtanut asuinpaikkaa vuosien varrella vaikka Jyväskylästä tai Tampereelta Helsinkiin. Mikä ihmisessä silloin menee pilalle? Onko asuinpaikka piirre?
Lisäksi monet taiteilijat ovat lähteneet kotiseudultaan, koska siellä ei yksinkertaisesti ole voinut elää. Kuten Juhani Brander (Piikkiö) Miehen kuolemassa kertoo, karvanoppaseuduilla ja intissä on parempi vaieta runoudesta. Ja toisaalta moni helsinkiintullut muistaa hyvällä sen, mistä on tullut. Elinpaikat kerrostuvat. Sitä taas en tajua, miksi asuinpaikat, ihmisten paikat, elämänkaaret, asettaa kaunaisiin suhteisiin keskenään.
Nuoren Voiman muusuomalaisuusastetta voi nostaa aika helposti. Tarjoamalla juttuja.